Maailman pahin stressittäjä

Raha. Siinä se on yks perrrr... Tässä nyt on joutunu miettimään rahaa oikein urakalla. Enemmän kun vuosiin taas. Sitä kun kerkes tottua siihen että rahaa on sen verran että pärjää eikä tarvii joka makkarapakettia syynätä kaupassa niin on ollu hiukkasen harjottelemista tähän kun sitä ei nyt sitten olekaan. Ja tilannehan johtuu ihan siitä että vaihdoin sitä työpaikkaa. Pienempiin tunteihin mitä oli entisessä, reilusti, koska mun entinen työ oli kyllä osa-aikanen myös, mutta teettivät silti täydet tunnit jatkuvasti. Ja sitten toki sain työkkäriltä karenssin. Sen kyllä arvasinkin saavani ja ymmärrän kyllä miksi. Ei siinä mitään, mitäs läksin. Silti oon tyytyväinen että läksin. Kyllä tämä pakosti taas joskus tasottuu tämä tilanne. Oon vaan sitä mieltä että onnellisuus ja terveys menee työn ohi. Minä en ollu siellä onnellinen ja nyt olen. Ja oon varma että nää työkuviot käänty voiton puolelle taas. Tällä alalla tuntuu olevan tarvetta vaikkei koulutustakaan ole. Just eilen multa kysyttiin kauppareissulla, että ottasinko vielä yhen hoidokin vastaan jos hälle myönnetään avustus.

Painon suhteen en oo tehny mitään. Hyvinvointini eteen kyllä. Alotin uudet vitamiinit ja oon lääkärin tutkimuksissa. Josta tuli mieleen että soittoaika verikokeitten tuloksille on edelleen soittamatta. Olispa kiva jos alkais vähitellen selvitä mikä se tota minun mahaa vaivaa. Jos ei verikokkeet kerro niin sitten on edessä tähystys. Jee..?

On se kyllä taas. Se hetki kun alat kirjotella niin lapsi herää ja alkaa se äiti kato, kato äiti kato. Eli ajatus katki ja en muista enää mikä ajatus mulla tämän kirjotuksen taustalla..

No hupsista keikkaa

No siinä sitten on tovi vierähtäny edellisestä viestistä. Kerkesin jo unohtaa että mulla tämmönen ees olikaan.

Noh, tilannepäivitystä sitten vaan. Paino ei ole laskenu eikä noussu. Siinä se keikkuu samoissa +- 3kg haarukalla. Dieettikään ei ole pitäny, yllättäen. Gluteenittomana olin puolisen vuotta kun ajattelin että se auttaa, mutta eipä se mitään tehny. Ainakaan tuohon ripuliin joka oli se ykkös syy alottaakaan. Siihen ei auttanu myöskään viikon laktoositon kuuri. Nyt olenki sitten viimein lääkärin hoivissa sen asian kanssa. Juuri tulin labrasta johon jätin 7 tuubillista verta. Vielä pitää jättää pari purnukkaa muita näytteitä ja sitten n. viikon päästä ollaan taas jonkun verran viisaampia minun terveydentilastani. Vähän on kaks jakonen olo. Kun toivois ettei mitään löytyis mutta toivois että jotain löytyis. Tiiättekö? Olishan joku syy tämmöselle ihan kiva. Kilpirauhaskokeetkin otettiin. Jos siellä olis jotain pielessä niin se kyllä selittäis monta oiretta minussa.

Minähän tosiaan vaihdoin myös työpaikkaa. En enää ole myyjänä vaan heitin ihan toiselle alalle. Rupesin hlö koh avustajaksi. Olen nauttinu kovasti <3 Oon tainnu löytää sen oman alani ja harkinnassa onkin että lukeako hoiva-alalle ihan tutkinto. Mutta se ei ole tän päivän asia. Katon sitä sitten kun tuo pienin lapsista kasvaa vielä vähän isommaksi. Ja tietty noi isommat samalla kanssa.

Pojan kanssa ollaan päästy perheneuvolan avun pariin ja toivotaan että hänen ongelmat alkais selitä myös. Oli puhetta että neurologisen puolen ongelmia alettais kartottaa, mutta millon ja miten niin se on vielä epäselvää. Nyt ollaan päästy toista viikkoa eteenpäin suht hyvin, verrattuna meidän normaaliin elämään. Parin viikon päästä olis sitten seuraava käynti jossa katotaan jatkoa. Sitä koko ajan kuitenkin odottaa koska tilanne levähtää käsiin taas. Ei uskalla luottaa että kaikki vois olla vaan hyvin.

Mä olen aktivoitunu IRL aika kivasti. On tullu lisää tuttuja ja menoja kovasti. Tänäänkin yhen kaverin kanssa kirpparikierrokselle, sitten toisen porukan kanssa neulontakerho ja illalla vielä hoitamaan yhen kaverin kissoja kun hän on ite lomalla ja lupasin vahtia ettei kissat kuole nälkään tai pasko kämppää pilalle. Ainiin ja kissoista tuli mieleen että niitähän mulla on itelläniki tällä hetkellä neljä... Eipä tainnu olla kun kaks kisua ku viimeks oon ollu puheissa. Kolmas tuli kun kaverin kissalle sattu vahinko ja ne pennut tietty piti johonkin sijoittaa ja neljännen löysin metsästä märkänä, nälkäsenä ja pelokkaana. Oli alle luovutusikänen pieni rassukka. No, se sai meiltä hyvän kodin ja on nyt oloonsa oikein tyytyväinen. On nämä ihania mussukoita. Hetkeekään en oo katunu yhenkään ottamista.

Että sellasta tänne, mitäs sinne?

Eteenpäin vaan

Hiljaiselosta huolimatta tällä kertaa asiat on sujuneet. Eli pääsin vhh:n alkuun ja hyvin pääsinkin. Tuntuu että olin jo sokerista niin täynnä ettei vaan mahtunu enempää. Eli maanantaina alotin ja sillä ollaan vieläkin. Huomaa miten on ollu "vähän" turvoksissa kun paino putoaa tosi kivasti. Ja sormuksista tietty huomaa kanssa. On kiva kun saa heti jotain tuloksia niin tämmösen repsuajan mieli saadaan pysymään paremmin ruodussa. Toistaseksi on kyllä semmonen olo, että vois huitasta pisemmänkin ajan. Mutta ei nuolasta ennen kun tipahtaa, ettei mene taas mopo ojaan. Päivä kerrallaan ja mitä muita sanontoja tähän vois vielä lisäillä. Haaveilen että -10kg ja alle 120kg olis pian. Kun oon näin iso niin se voi kymppi olla nopeekin pudottaa. Sitten ei kinnais farkut eikä paidat päällä enää ja vois uskaltaa kokeilla liian pieniä työhousuja. Noloa kun isompia ei saa ja mulle ne isoimmat menee just jalkaan mutta yhtään tilaa ei jää esim liikkumiseen tai hengittämiseen. Oonkin kieltäytyny käyttämästä niitä kunnes..

Yhtä juhlaa

Niin se elettiin läpi työputki ja uutta kohti ollaan menossa. Saatatte arvata millä on elelty.. jep. Ainoa mikä on onnistunu, on se etten ole töissä syönu pullaa. Ohan seki nyt jotain.

Mulla on huomenna synttärit. Tulee mittariin 32 vuotta. Samalla tulee neljä vuotta siitä kun näitten kilojen kerrytya alkoi. Olin raskaana ihan alussa ja ensimmäiset plussakilot oli hommattu jo. Vielä kuvittelin että tällä kertaa saan pidettyä painon kurissa. Vaan eipä ei. Joka kerta on tuonu mulle kamalat lisäkilot. Se vaan erotuksena, että muitten raskauksien jälkeen olen saanu pudotettua kilot. Nyt en.

Päätin että klassisesti maanantaina muuttuu.. taas. Oon epäonnistunu niin monesti etten usko enää omiin lupauksiini itekään. Mutta silti meinasin yrittää. En haluais alistua siihen tässä nyt lihavana ollaan lopun elämää.
Ja meinasin että vhh. Sillä olen ollu ennenkin ja se tekee hyvän olon. Ketutus ja väsymys hellittää. Tosin mun on pakko rasvaa rajottaa siihen verrattuna mitä "oikeet kunnon karpit" käyttää. Ilmeisesti johtuu siitä ettei mulla ole sappirakkoa kun menee maha tosi helposti sekasin liiasta rasvasta.
Ja tokihan tuohon kuuluu myös se sokerin poisto ruokavaliosta mitä tässä nyt on meinattu ja ährätty.

Sellasia sunnitelmia tällä kertaa..

Otto kaksi

No joo. Eilinen meni todella hyvin siihen asti kunnes tuli kotiinlähdön aika ja stressi alko laukeemaan. 200g suklaapukki.. Ja oli muuten hyvää, enkä jaksanu potea huonoa omaatuntoakaan. Mutta olishan sitä voinu ilmankin siitä selvitä. En hoksannu ollenkaan etukäteen miettiä mitä mä sitten teen kun on oikeesti 8 tunnin työvuoron ajan kamala stressi päällä ja kun viimein pääsee kotiin kymmenen tienoolla niin mitäs sitten? No ne hedelmät mutta ei se oo ollenkaan sama, tietenkään. Ja stressi tuli siitä kun oon opettelemassa uuteen tehtävään johon jouduin puoliks kylmiltään enkä olis oikeesti ollu valmis. Normaalisti meillä ei niin kovasti tarvii ressailla, kuhan vaan tekee reippaasti niin pärjää. Eilen mulla meni aikaa uusien rytmien ja asioitten opetteluun ja siihen selvittämiseen miten tehään. Niin ei jääny sitten ite tekemiselle läheskään tarpeeks aikaa. Mutta osaanpa nyt ne jutut sitten ens kertaa varten valmiiksi.

Yllätys

Voi elämä.. Että piti sitte hyvä päivä osua lakon alotukseks. Minä ku aattelin että vapaapäivä, saa olla kotona rauhassa. Ja kutut.. äsken soi puhelin ja töissä tilanne päällä. Pitää mennä iltavuoroon avittamaan. Tai ei olis pakko mutta jos toisilla on hätä ja pyytävät apua niin en minä ainakaan voi olla menemättä jos vaan suinkin pystyn. Eli ei tämä ollukaan vapaa vaan työpäivä 5/9. Mutta kun lakon päätin alottaa niin se sitten kanssa alkaa. Tänään eväänä ei ole karkkia tahi vanukasta. Ainii tuoremehu pitää kanssa varmaan jättää väliin.

Näihin tunnelmiin. Rennompaa päivää teille muille!

Vaakan sanoma

Kävimpä oikein vaakalla pitkästä aikaa. Tosin kahvikupillisen jälkeen ja yövaatteet päällä. Ja meillä tarvitaan yövaatteita reilusti, talon lämpö tällä hetkellä +16 astetta. Mutta olipa kiva kun "joku" on asettanu vaakan kissanhiekkalaatikon eteen. No voitte kuvitella että siinä on sitten se hiekkalaatikon eteinen siinä vaakan päällä. Ehkä pitäis harkita uudestaan toi sijoittelu. Kohta saattais löytyäkin parempaa paikkaa kun saadaan tää meidän pikku pikku remontti valmiiksi.

Näyttäis ihan aavistuksen pientä miinusta edelliseen, mutta se nyt menee siihen normaaliin vaihteluväliin. En ala miinustella vaatteista ja kahvista mitään vaan tulos on se mikä on. Ei täällä voi alasti käydä vaakalla ennen kesää kuitenkaan. Sitä paitsi jotenkin en halua että lapset näkee miten äiskä riisuu oikeen vartavasten vaakailun takia.

Sokerilakko ei taida alkaa tänään. Huomasin äsken istuvani keksipussin vieressä ja siitä se ajatus sitten lähti. Huomenna? Ja sitten sinne perjantaihin asti. Muistelisin että oon joskus ihan onnistuneesti ollu arjet ilman namia. Olin saanu sen upotettua päähäni että arkena ei kuulu mässäillä, vain viikonloppusin. Ja sitten jos vaihtais lastenkin karkkipäivän lauantaille niin ei olis itellänikään turhia kiusauksia perjantaisin.

Päivitän sitä painoa tonne toiselle välilehdelle..

Alitajunnan suoraa vihjailua

Minun alitajunta tekee nyt jotain omia hommiaan. Ehkä se on päättäny että loppuu se valitus ja alappa hommiin. Oon useemman kerran tässä viimesen ehkä viikon aikana yllättäny itteni ajattelemasta, että kohta laihun, pian en ole näin iso enää jne. Ja sitten oon ihmetelly että mitä ihmettä, enhän mä ole tehny mitään sen suuntasta että voisin ajatella noin. Mutta alitajunta on vissiin sitä mieltä että pitäspä tehä. Sokerilakon unohin jo hetkeks. Siis vahingossa. Jossain vaiheessa mietin että maanantaina. Tänään hokasin että sehän piru on jo huomenna. Enkä mä ole varautunu. En oo ehtiny tehä ajatustyötä, että pitää "elämäni viimestä" herkuttelu päivää. Mullahan on aina ollu siis tapana viettä kamala mässypäivä just ennen kun alkaa seuraava kuuri. Ikäänkuin varastoon varmaan, en tiiä. Jotenkin tuntuu, että jos ilman sitä alkaa mihinkään niin jää jostain paitsi. Niinkun tässä elämässä ei olis sokeria vedetty useemmankin ihmisen tarpeiksi. Nyt on alkanu tulla semmonen rajottava tekiä, että oon alkanu ymmärtämään miten paljon liikaa syön, enkä kehtaa tuoda kotiin ostoksia. Enkä siis näin ollen ostaakaan kun mitäs sitä ostamaan jos ei kotiin tuo niitä. En ajatellu alkaa hillumaan kylilläkään ihan vaan syömässä namia piilossa. Mies alkais pian epäillä että oon ruvennu pettämään. Mutta tämän takia en ole nyt jopa kahteen päivään ostanu karkkia. Tosin se ei tarkota että sokerittomana olisin ollu.. Tietenkään. Ainahan kotona nyt jotain pientä on..

Minä nyt tän illan mietiskelen että olisko se huomenna kun se lakko alkais, vai alkaako ollenkaan. Tosin fiksuahan se olis jotain tehä. Oli tänään taas niin rankka päivä töissä, fyysisesti. Olisin varmasti vähemmän uupunu pienemmällä painolla. Ja ehkä ne työtkin sujuis nopeemmin kun pääsis kävelemään nopsempaa niin ei tulis yhtä kiire.

Sokerilakko??

Edelliseen postaukseen sain kommentin joka on pyöriny mielessä kovasti. En ole saanu vastattua siihen mitään kun ajatuksia heräili enemmän kun tarpeeks enkä osaa jäsentää niitä.

Sokeri.. varmasti se on huumeeseen verrattavaa riippuvuutta aiheuttavaa. Ensimmäinen ajatus mikä tuli kun kommentin luin, hermostuminen ja "ei helvetissä". Se on se normaali reaktio minkä minä saan kun joku ehottaa että jos et söis niin paljon karkkia ja pullaa. Mutta asiaa pyöriteltyäni totesin että se on se sokeri ja riippuvuus joka minussa huutaa. Ei kai kukaan järkevä ihminen halua myrkyttää itteensä jatkuvasti. Riippuvuus sokeriin hallitsee mua niin kovasti että se määrää suunnan mihin menen ja mitä teen.
Ja on muuten ihan totta että se vaikuttaa mielialaan todella paljon. Musta on taas tullu kiukkunen hermoheikko jolla hermot ei kestä mitään napsahtelematta. Ja väsymys.. voi luoja miten aina vaan väsyttää. Kun katon itteeni peilistä niin harmittaa kun näytän aina siltä etten nuku kunnolla. Ja kun mä kyllä nukun. Nykyään jopa heräilemättä kiitos uusien vitamiinien. Viime yönäkin 8 tuntia. Silti teki mieli itkeä kun kello soitti aamulla. Ja se väsymys tietysti tekee oman osansa pahantuulisuuteen ja sokerinhimoon. Kunnon oravanpyörä.
Mä nyt ihan tosissani mietin sitä sokerilakkoa. Meinaa vaan pulssi lähteä nousuun kun ajattelee sitä. Ahistaakin ja koko keho huutaa että ei, älä tee sitä, et selviä hengissä. Ja että ei se kuitenkaan onnistu, miks onnistuis kun ei mikään muukaan onnistu.
Haastetta tekee myös se, että perheeseen kuuluu viisi ihmistä ja kaikki muut kyllä käyttää sokeria normaalisti. Ollappa tässä sitten niitten keskellä. Tosin mitään ne ei ei syö mitä minä en kaupasta tuo.. että liekö pääsis koko perhe lakolle. Paitsi mies joka ei voi elää jos ei saa kahviinsa sokeripalaa. Se tosissaan yritti muutama vuosi sitten kun minä pyysin, mutta ei se oppinu eikä tottunu vaikka oli kyllä monta kuukautta ilman.

Tämmöstä minä nyt pyörittelen päässäni ja vietän karkkipäivää. Viimestäkö hetkeen?

Silmäpussukkaiseni

Voi pöljä ihminen

Kun vaan voi ihminen olla pöljä. Tyhmä suorastaan. Haluutteko arvata miyä oon puuhaillu? Oikein. Syöny. Paljon ja koko ajan.. siitä kiitoksena maha on ihan kamalassa kunnossa. Tai lähinnä varmaan suolisto. Närästys on entistä pahempaa, refluksi kukoistaa taas.  Oon väsyny ja kiukkunen, hermot kireellä yms. Kyllä voi taas tuntea sokerin voiman. Ihanko oikeesti se suklaapatukan syöminen on tän arvosta? Sitä voinen kysyä ihan iteltäni. Ja sitäkin, etteikö mulle ole omalla terveydellä ja hyvinvoinnilla mitään väliä. Käytöksen mukaan jos haetaan vastaus niin ei. Tykkään kyllä valittaa kun oon lihava ja kankea ja kaikki on hankalaa, mutta kun pitäis ihan ite tehä asialle jotain niin kaikki kaatuu siihen. Olispa joku taika millä saisi heti järjen esiin ja loppuis se automaatilla kulku. Välillä oikeesti tuntuu siltä että joku napsauttaa "autopilot" nappulaa ja alkaa ohjata minua. Sillon mennään suklaahyllyn kautta pullahyllylle josta kiepataan keikka sipsihyllyillä. Jälkeenpäin miettii että ihanko oikeesti yks ihminen tarvii tämän kaiken. Ja hävettää jopa tulla kotiin kamojen kanssa kun mies näkee ne. Ei se mitään sano mutta ihme on jos ei mieti mitään.

Mutta selkeesti mun hieno suunnitelmani ei ole nyt auttanu millä oli tarkotus hiljalleen muuttaa suuntaa. Eli mitä mä nyt teen? Luovutan, jatkan siitä mihin jäin ennen kun lipes käsistä vai keksin jotain muuta? En mä halua olla näin valtava.. ja silti olen.

Alamäki, ylämäki

Ja normaalilla aikataululla nyt kun pari viikkoa on menny ihan ok niin alkaa sitten lipsahella. Patukka siellä, levy tuolla. Jos kukaan ei nää niin sitä ei lasketa?  Paitsi taitaa se kalori tohon mahaan iskeä kiinni silti. Ja sen näkee kaikki. Kaunista? Not.

Hei hei hei

Hiukanko pitää vauhti ihmisen elämässä vaikka ei muuta tee kun töitä ja kotihommia. Ihan älytöntä ettei muka mitään ylimäärästä ehdi. Ja niistä kotitöistäkin sain vähän isännältä noottia, ihan ehkä syystäkin. Onko nämä nyt niitä ruuhkavuosia ja siitäkö se nimitys johtuu, kun ei kerkeä tehdä yhtään mitään kun on aina niin kiire jonnekin?

No piti tulla kuitenkin kertomaan väliaikatietoja tavotteesta. Yhtään pullaa en ole töissä syönyt. Oon kyllä ylpeä itestäni. Kuvittelin että se olis hankalampaakin olla ilman, mutta yllättävän helpolla on menty ohi vaan. Kotiinkaan en oo niitä ostanu kun oliskohan se vähän huijaamista sitten. Että ostanpa tässä töissä ollessani pullan ja syön sen vasta kotona niin pysyn tavoitteessa. Sitä paitsi sitten pitäis ostaa viis pullaa että kotiverottajatkin olis tyytyväisiä. Kalliiks tulis jo jos jatkuvasti tekis.
Arvatkaas muistanko nyt sitten niitä muita tavotteita. Olis pitäny käydä tarkistamassa. Olikohan karkkipäivästä jotain? Aika hyvin on namit pysyny poissa. Ei täysin, mutta paremmin kun aiemmin. Painoon en tiedä onko ollu vaikutusta kun ei ole tullu käytyä vaakalla. Se kun ei ollu tässä se pääpointti niin en oo jaksanu ravata.

Tänään lähti perheen poikakisulta lisääntymiskyky. Rassukka vieläkin ihan väsyksissä. Mutta nyt ei tarvii jännittää tuleeko tyttökisulle se aika vuodesta yllärinä, jollon olis jo ehkä myöhästä estellä pentujen saapumista. Sehän tästä olis vielä puuttunukin, kissanpennut. Kerran on mulla ollu pennut ja olihan vilskettä. Sillon ei ollu lapsia niin oli aikaa ja energiaa vielä hössöttää tuommosia. Vaan ei enää, keskellä suurta ruuhkavuosi aikaa. Nykyään on saavutus jos saa katsella yhen telkkariohjelman päivässä ilman että joku huutaa kymmenen minuutin välein että äiti! Ehkä tää helpottaa joskus. Kymmenen vuoden päästä on varmaan jo ihan toisenlaista?

Melkein hyvin

Melkein meni heti eka päivä niinku piti. Melkein. Onko pari torttua ja 100g lapselta jääneitä suklaita paha.. kaippa se on jos on kerta Tavote. Mutta jos olisin seurannu mielitekojani nii mulla olis ollu pussi sipsiä ja kokonainen Fazerin sininen illalla. Mutta eipä ollu. Eikä ollu tänäänkään. Muuta kun niitä torttuja. Ja jos ihan tarkkaan miettii niin nehän ei oo ees paha kun ei oo sokeria muuta kun hillossa vähän. Joo, epätoivosta, tiedän. Mutkun.. selityksiä ja perustelujahan meillä kaikilla aina piisaa. Hyvää tässä nyt on se että tosiaan jäi namittelut näihin ja että mä itse tiedän että selitykset on tekosyitä enkä kuvittele niitten olevan se totuus.

Pois ryppyotsaisuus, tervetuloa armollisuus ja hyvä fiilis itseään kohtaan. Ei se mitään vaikka ei pilkulleen ole menny. Paremmin kuitenkin kun normaalisti.  Huomattavasti paremmin. Uskon että mulla on mahikset onnistua kun en ahista itteeni nurkkaan.

Lapset meni sänkyihinsä ja ukkokullan kanssa otetaan pari jaksoa American chopperia. Mopoista minä en mitään ymmärrä, mutta noin muuten ihan viihyttävä sarja.

Osasin!

No kun ottaa ja opettelee niin varmaan oppiikin jotain. Eli välilehti lisätty josta löytyy niitä painotietoja. Toivon mukaan alenemaan päin ovat..

Se suuri 1.1

No nyt se on sitten tässä, se päivä kun tämä uusi elämä alkaa. Täytyy myöntää, että jopa vähän ahdistaa. Sokerilla on minusta niin kova ote että sen karistaminen jokapäiväisestä elämästä tulee olemaan todella hankalaa. Melkein tarvittais joku vierotusklinikka minne vois mennä katkasuhoitoon. Ehkä myös Dr. Phil pitämään kädestä kiinni ja kertomaan totuuksia. Mutta niitä kun ei ole niin on vaan pärjättävä ite. Toivottavasti pärjättävä. Pienin askelin, ja itseään hellästi kohdellen. Sättimisellä ja liialla tiukkuudella ei pääse kun ojasta allikkoon.

No, ensimmäinen aamun onnistuminen oli se että muistin mitä olin luvannu. Tosin melkein unohin käydä vaakalla, mutta muistinpa sitten senkin. Mihis minä niitä vaakailutuloksia nyt sitten laitan? Kiinnostaako noi valtavat kiloluvut vai laitetaanko vaan vähän suuntaa sillon tällön? Jos osaisin niin tekisin vaikka toisen välilehden niille kokonaan niin kukin voi halutessaan katella että paljonko painaa oikeesti lihava ihminen. Lihavahan minä olen, ei siitä päästä mihinkään. Eikä se ees ole sättimistä, se on fakta. Nainen joka käyttää koon 54 housuja, on mitä luultavimmin lihava. Tai ainakin pyrstö on todella runsaasti muotoiltu.
Toinen onnistuminen tuli siinä kun en menny ekana käsi ojossa kohti eiliseltä jääneitä suklaajemmoja. Ne pitää kyllä syöttää noille kolmelle perheen jäsenelle jotka ei ole mukana tässä uuden elämän projektissa. Vanhin lapsista on minun kanssa tässä kun hälläkin tahtoo olla painon kanssa ongelmaa. Tyttö parka.

Nyt vaan aletaan tsemppaamaan, että tämä tällä kertaa kestää pisempään kun sen viikon tai hyvällä tuurilla jopa kaksi. Nimittäin kahden viikon kohalla menee mulla semmonen henkinen raja. Alkaa ahistaa ja pilaan kaikki hyvät alut. En ymmärrä miksi. Ei johdu siitä ettei tulis tuloksia, koska aina tulee. Kuitenkaan en saa ammennettua siitä voimaa, vaan itsesabotoin koko jutun. Millä sen voi estää??