Se suuri 1.1

No nyt se on sitten tässä, se päivä kun tämä uusi elämä alkaa. Täytyy myöntää, että jopa vähän ahdistaa. Sokerilla on minusta niin kova ote että sen karistaminen jokapäiväisestä elämästä tulee olemaan todella hankalaa. Melkein tarvittais joku vierotusklinikka minne vois mennä katkasuhoitoon. Ehkä myös Dr. Phil pitämään kädestä kiinni ja kertomaan totuuksia. Mutta niitä kun ei ole niin on vaan pärjättävä ite. Toivottavasti pärjättävä. Pienin askelin, ja itseään hellästi kohdellen. Sättimisellä ja liialla tiukkuudella ei pääse kun ojasta allikkoon.

No, ensimmäinen aamun onnistuminen oli se että muistin mitä olin luvannu. Tosin melkein unohin käydä vaakalla, mutta muistinpa sitten senkin. Mihis minä niitä vaakailutuloksia nyt sitten laitan? Kiinnostaako noi valtavat kiloluvut vai laitetaanko vaan vähän suuntaa sillon tällön? Jos osaisin niin tekisin vaikka toisen välilehden niille kokonaan niin kukin voi halutessaan katella että paljonko painaa oikeesti lihava ihminen. Lihavahan minä olen, ei siitä päästä mihinkään. Eikä se ees ole sättimistä, se on fakta. Nainen joka käyttää koon 54 housuja, on mitä luultavimmin lihava. Tai ainakin pyrstö on todella runsaasti muotoiltu.
Toinen onnistuminen tuli siinä kun en menny ekana käsi ojossa kohti eiliseltä jääneitä suklaajemmoja. Ne pitää kyllä syöttää noille kolmelle perheen jäsenelle jotka ei ole mukana tässä uuden elämän projektissa. Vanhin lapsista on minun kanssa tässä kun hälläkin tahtoo olla painon kanssa ongelmaa. Tyttö parka.

Nyt vaan aletaan tsemppaamaan, että tämä tällä kertaa kestää pisempään kun sen viikon tai hyvällä tuurilla jopa kaksi. Nimittäin kahden viikon kohalla menee mulla semmonen henkinen raja. Alkaa ahistaa ja pilaan kaikki hyvät alut. En ymmärrä miksi. Ei johdu siitä ettei tulis tuloksia, koska aina tulee. Kuitenkaan en saa ammennettua siitä voimaa, vaan itsesabotoin koko jutun. Millä sen voi estää??