Sokerilakko??

Edelliseen postaukseen sain kommentin joka on pyöriny mielessä kovasti. En ole saanu vastattua siihen mitään kun ajatuksia heräili enemmän kun tarpeeks enkä osaa jäsentää niitä.

Sokeri.. varmasti se on huumeeseen verrattavaa riippuvuutta aiheuttavaa. Ensimmäinen ajatus mikä tuli kun kommentin luin, hermostuminen ja "ei helvetissä". Se on se normaali reaktio minkä minä saan kun joku ehottaa että jos et söis niin paljon karkkia ja pullaa. Mutta asiaa pyöriteltyäni totesin että se on se sokeri ja riippuvuus joka minussa huutaa. Ei kai kukaan järkevä ihminen halua myrkyttää itteensä jatkuvasti. Riippuvuus sokeriin hallitsee mua niin kovasti että se määrää suunnan mihin menen ja mitä teen.
Ja on muuten ihan totta että se vaikuttaa mielialaan todella paljon. Musta on taas tullu kiukkunen hermoheikko jolla hermot ei kestä mitään napsahtelematta. Ja väsymys.. voi luoja miten aina vaan väsyttää. Kun katon itteeni peilistä niin harmittaa kun näytän aina siltä etten nuku kunnolla. Ja kun mä kyllä nukun. Nykyään jopa heräilemättä kiitos uusien vitamiinien. Viime yönäkin 8 tuntia. Silti teki mieli itkeä kun kello soitti aamulla. Ja se väsymys tietysti tekee oman osansa pahantuulisuuteen ja sokerinhimoon. Kunnon oravanpyörä.
Mä nyt ihan tosissani mietin sitä sokerilakkoa. Meinaa vaan pulssi lähteä nousuun kun ajattelee sitä. Ahistaakin ja koko keho huutaa että ei, älä tee sitä, et selviä hengissä. Ja että ei se kuitenkaan onnistu, miks onnistuis kun ei mikään muukaan onnistu.
Haastetta tekee myös se, että perheeseen kuuluu viisi ihmistä ja kaikki muut kyllä käyttää sokeria normaalisti. Ollappa tässä sitten niitten keskellä. Tosin mitään ne ei ei syö mitä minä en kaupasta tuo.. että liekö pääsis koko perhe lakolle. Paitsi mies joka ei voi elää jos ei saa kahviinsa sokeripalaa. Se tosissaan yritti muutama vuosi sitten kun minä pyysin, mutta ei se oppinu eikä tottunu vaikka oli kyllä monta kuukautta ilman.

Tämmöstä minä nyt pyörittelen päässäni ja vietän karkkipäivää. Viimestäkö hetkeen?

Silmäpussukkaiseni

Voi pöljä ihminen

Kun vaan voi ihminen olla pöljä. Tyhmä suorastaan. Haluutteko arvata miyä oon puuhaillu? Oikein. Syöny. Paljon ja koko ajan.. siitä kiitoksena maha on ihan kamalassa kunnossa. Tai lähinnä varmaan suolisto. Närästys on entistä pahempaa, refluksi kukoistaa taas.  Oon väsyny ja kiukkunen, hermot kireellä yms. Kyllä voi taas tuntea sokerin voiman. Ihanko oikeesti se suklaapatukan syöminen on tän arvosta? Sitä voinen kysyä ihan iteltäni. Ja sitäkin, etteikö mulle ole omalla terveydellä ja hyvinvoinnilla mitään väliä. Käytöksen mukaan jos haetaan vastaus niin ei. Tykkään kyllä valittaa kun oon lihava ja kankea ja kaikki on hankalaa, mutta kun pitäis ihan ite tehä asialle jotain niin kaikki kaatuu siihen. Olispa joku taika millä saisi heti järjen esiin ja loppuis se automaatilla kulku. Välillä oikeesti tuntuu siltä että joku napsauttaa "autopilot" nappulaa ja alkaa ohjata minua. Sillon mennään suklaahyllyn kautta pullahyllylle josta kiepataan keikka sipsihyllyillä. Jälkeenpäin miettii että ihanko oikeesti yks ihminen tarvii tämän kaiken. Ja hävettää jopa tulla kotiin kamojen kanssa kun mies näkee ne. Ei se mitään sano mutta ihme on jos ei mieti mitään.

Mutta selkeesti mun hieno suunnitelmani ei ole nyt auttanu millä oli tarkotus hiljalleen muuttaa suuntaa. Eli mitä mä nyt teen? Luovutan, jatkan siitä mihin jäin ennen kun lipes käsistä vai keksin jotain muuta? En mä halua olla näin valtava.. ja silti olen.

Alamäki, ylämäki

Ja normaalilla aikataululla nyt kun pari viikkoa on menny ihan ok niin alkaa sitten lipsahella. Patukka siellä, levy tuolla. Jos kukaan ei nää niin sitä ei lasketa?  Paitsi taitaa se kalori tohon mahaan iskeä kiinni silti. Ja sen näkee kaikki. Kaunista? Not.

Hei hei hei

Hiukanko pitää vauhti ihmisen elämässä vaikka ei muuta tee kun töitä ja kotihommia. Ihan älytöntä ettei muka mitään ylimäärästä ehdi. Ja niistä kotitöistäkin sain vähän isännältä noottia, ihan ehkä syystäkin. Onko nämä nyt niitä ruuhkavuosia ja siitäkö se nimitys johtuu, kun ei kerkeä tehdä yhtään mitään kun on aina niin kiire jonnekin?

No piti tulla kuitenkin kertomaan väliaikatietoja tavotteesta. Yhtään pullaa en ole töissä syönyt. Oon kyllä ylpeä itestäni. Kuvittelin että se olis hankalampaakin olla ilman, mutta yllättävän helpolla on menty ohi vaan. Kotiinkaan en oo niitä ostanu kun oliskohan se vähän huijaamista sitten. Että ostanpa tässä töissä ollessani pullan ja syön sen vasta kotona niin pysyn tavoitteessa. Sitä paitsi sitten pitäis ostaa viis pullaa että kotiverottajatkin olis tyytyväisiä. Kalliiks tulis jo jos jatkuvasti tekis.
Arvatkaas muistanko nyt sitten niitä muita tavotteita. Olis pitäny käydä tarkistamassa. Olikohan karkkipäivästä jotain? Aika hyvin on namit pysyny poissa. Ei täysin, mutta paremmin kun aiemmin. Painoon en tiedä onko ollu vaikutusta kun ei ole tullu käytyä vaakalla. Se kun ei ollu tässä se pääpointti niin en oo jaksanu ravata.

Tänään lähti perheen poikakisulta lisääntymiskyky. Rassukka vieläkin ihan väsyksissä. Mutta nyt ei tarvii jännittää tuleeko tyttökisulle se aika vuodesta yllärinä, jollon olis jo ehkä myöhästä estellä pentujen saapumista. Sehän tästä olis vielä puuttunukin, kissanpennut. Kerran on mulla ollu pennut ja olihan vilskettä. Sillon ei ollu lapsia niin oli aikaa ja energiaa vielä hössöttää tuommosia. Vaan ei enää, keskellä suurta ruuhkavuosi aikaa. Nykyään on saavutus jos saa katsella yhen telkkariohjelman päivässä ilman että joku huutaa kymmenen minuutin välein että äiti! Ehkä tää helpottaa joskus. Kymmenen vuoden päästä on varmaan jo ihan toisenlaista?

Melkein hyvin

Melkein meni heti eka päivä niinku piti. Melkein. Onko pari torttua ja 100g lapselta jääneitä suklaita paha.. kaippa se on jos on kerta Tavote. Mutta jos olisin seurannu mielitekojani nii mulla olis ollu pussi sipsiä ja kokonainen Fazerin sininen illalla. Mutta eipä ollu. Eikä ollu tänäänkään. Muuta kun niitä torttuja. Ja jos ihan tarkkaan miettii niin nehän ei oo ees paha kun ei oo sokeria muuta kun hillossa vähän. Joo, epätoivosta, tiedän. Mutkun.. selityksiä ja perustelujahan meillä kaikilla aina piisaa. Hyvää tässä nyt on se että tosiaan jäi namittelut näihin ja että mä itse tiedän että selitykset on tekosyitä enkä kuvittele niitten olevan se totuus.

Pois ryppyotsaisuus, tervetuloa armollisuus ja hyvä fiilis itseään kohtaan. Ei se mitään vaikka ei pilkulleen ole menny. Paremmin kuitenkin kun normaalisti.  Huomattavasti paremmin. Uskon että mulla on mahikset onnistua kun en ahista itteeni nurkkaan.

Lapset meni sänkyihinsä ja ukkokullan kanssa otetaan pari jaksoa American chopperia. Mopoista minä en mitään ymmärrä, mutta noin muuten ihan viihyttävä sarja.

Osasin!

No kun ottaa ja opettelee niin varmaan oppiikin jotain. Eli välilehti lisätty josta löytyy niitä painotietoja. Toivon mukaan alenemaan päin ovat..

Se suuri 1.1

No nyt se on sitten tässä, se päivä kun tämä uusi elämä alkaa. Täytyy myöntää, että jopa vähän ahdistaa. Sokerilla on minusta niin kova ote että sen karistaminen jokapäiväisestä elämästä tulee olemaan todella hankalaa. Melkein tarvittais joku vierotusklinikka minne vois mennä katkasuhoitoon. Ehkä myös Dr. Phil pitämään kädestä kiinni ja kertomaan totuuksia. Mutta niitä kun ei ole niin on vaan pärjättävä ite. Toivottavasti pärjättävä. Pienin askelin, ja itseään hellästi kohdellen. Sättimisellä ja liialla tiukkuudella ei pääse kun ojasta allikkoon.

No, ensimmäinen aamun onnistuminen oli se että muistin mitä olin luvannu. Tosin melkein unohin käydä vaakalla, mutta muistinpa sitten senkin. Mihis minä niitä vaakailutuloksia nyt sitten laitan? Kiinnostaako noi valtavat kiloluvut vai laitetaanko vaan vähän suuntaa sillon tällön? Jos osaisin niin tekisin vaikka toisen välilehden niille kokonaan niin kukin voi halutessaan katella että paljonko painaa oikeesti lihava ihminen. Lihavahan minä olen, ei siitä päästä mihinkään. Eikä se ees ole sättimistä, se on fakta. Nainen joka käyttää koon 54 housuja, on mitä luultavimmin lihava. Tai ainakin pyrstö on todella runsaasti muotoiltu.
Toinen onnistuminen tuli siinä kun en menny ekana käsi ojossa kohti eiliseltä jääneitä suklaajemmoja. Ne pitää kyllä syöttää noille kolmelle perheen jäsenelle jotka ei ole mukana tässä uuden elämän projektissa. Vanhin lapsista on minun kanssa tässä kun hälläkin tahtoo olla painon kanssa ongelmaa. Tyttö parka.

Nyt vaan aletaan tsemppaamaan, että tämä tällä kertaa kestää pisempään kun sen viikon tai hyvällä tuurilla jopa kaksi. Nimittäin kahden viikon kohalla menee mulla semmonen henkinen raja. Alkaa ahistaa ja pilaan kaikki hyvät alut. En ymmärrä miksi. Ei johdu siitä ettei tulis tuloksia, koska aina tulee. Kuitenkaan en saa ammennettua siitä voimaa, vaan itsesabotoin koko jutun. Millä sen voi estää??